Prologi

Lämpötilamittari laski -27 celsiusasteeseen samalla kun minut tilattiin heittelemään moottorisahoja joensuulaisen autokaupan pikkujouluihin. Keikan jälkeen lähdin tapaamaan isoäitiäni 73 kilometrin päähän Suomen itäisimpään kuntaan Ilomantsiin. Kuulumiset vaihdettuamme halusin lähteä tutustumaan Ilomantsin yöelämään, olihan perjantai. Pysäköin keikka-autoni Mantzi -yökerhon eteen ja lähdin baaritiskille tilaamaan olutta. En ehtinyt saada edes oluttani, kun eteeni hoiperteli tukeva ilomantsilainen oranssinen Hankkija -lippis päässään.
”Nii sie kävit jottai miun kaverille vittuilommaan! Katohan tuonne meijän pöytään. Siellä on kylän kovin painija ja painonnostaja Koistinen niin ei kannata kuule meille aukoo saatanan Stadin kundi!”
Olin hämilläni ja vastasin:
”En ole kenellekkään vittuillut, vastahan tulin sisään. En halua riitaa”
”Meijän eukkoja tulit tänne vuan vonkaamaan saatana. Katottaahan valomerekin jäläkkeen tuossa pihalla kuka on kuka?”

Mies poistui ja aloitin ansaitut juhlani. Tutustuin illan aikana Ilomantsissa joululomaa viettäneeseen etelän neitokaiseen ja illan huumassa unohdin kokonaan miesten uhkailut. Valomerkin jälkeen hoipertelin naisen kanssa ulos nousuhumalassa. Kun saavuimme pihalle, siellä seisoi neljä miestä rivissä. He heittivät rukkasensa lumihankeen ja nostivat nyrkkinsä pystyyn. Puhemies laukoi:
”Katottaanhan nyt mihin Stadin kundista on?”

Mietin mitä ihmettä keksisin. Nelinkertainen ylivoima. Lopulta tein uhkarohkean suunnitelmani ja sanoin:
”On vähän epäreilua neljä yhtä vastaan, ootteko niin heikkoja” Samalla otin rivakoita askelia farmariautoani kohti.
”Laitan vaan auton ovet lukkoon, kun unohtu auki niin sitten voin ottaa teijät yksitellen.”
”No sehän soppii” miehet vastasivat innoissaan silmät kiiluen.

Avasin autoni takakontin ja otin käteeni luottovälineeni, kuuden kilon STIHL -moottorisahan. Kiskaisin sen ripeästi käyntiin, jolloin terä lähti juoksemaan automaattisesti 2500 kierrosta minuutissa. Laitoin sen ärjymään ja pyörimään jalkojeni viereen pakokaasun katkun levitessä ympäristöön. Kiskaisin myös toisen liittolaiseni käyntiin ja laitoin päähäni metsurin valkoisen kypärän kuulosuojaimineen, käännyin hyökkääjiä vastaan ja laskin kypärän visiirin alas. Otin molemmat sahat käteeni ja painoin kaasut täysille. Tämä oli jo tuttua ja jokapäiväistä arkea työssäni. Ei kuitenkaan kaikille. Puolet kavereista olivat jo paenneet paikalta. Vielä kaksi uhkaajaa tuijotti minua suu auki kuin haamua katsoen. Laskin sahojen kierroslukua, aloin ottaa askelia kohti miehiä ja sanoin:
”Kumpi tulee ensin?”

Nyt myös he päättivät paeta paikalta ja juoksivat lumihankeen kuin pakojänikset. Onneksi olin alkoholin vaikutuksen alaisena ja onneksi minulla oli mukana keikkavälineeni. Selvin päin en olisi moiseen uskaltanut ja olisin saanut turpaani.

Rytäkän aikana nainen oli säikähtänyt ja kadonnut jonnekin. En ollut kertonut hänelle ammattiani. Seuraavan päivän vaihdoimme kuulumisia isoäitini kanssa ja illalla menojalkaani alkoi jälleen vipattaa, olihan lauantai. Otin taksin Mantziin ja näin pöydässä saman nelikon. Heistä puhemies Hankkija -lippiksineen huomasi minut, supatteli jotakin kavereilleen ja kiirehti äkkiä tiskille viereeni: ”Semmonen juttu et sie taijat olla se moottorisahamies Kurvinen. Siehän oot oman kylän poikkii. Pahotellaan eilistä ja painonnostaja Koistinen kutsui pöytään. Voidaan tarjota koko ilta.”

Niin sain neljä uutta ystävää ja he pakottivat illan aikana mittelemään voimia kädenväännössä. Baaritemppuilun, kädenväännön ja ryyppäämisen lisäksi minua pyydettiin kertomaan kaikki hurjimmat keikkatarinat ja kommellukset. Illan päätteeksi Koistinen vielä totesi: ”Noista sun tarinoista sais hyvän kirjan”



Helsinki, Guinness World Records -ohjelman studiot, 1999:

1. Guinness -maailmanennätys

Seisoin 24 -vuotiaana keskellä estradia ja oli menossa Guinness World of Records -televisio-ohjelman nauhoitukset loppuvuodesta 1999. Hetkeä aiemmin olin allekirjoittanut kirjallisen sopimuksen, jonka mukaan loukatessani tulevassa suorituksessa itseni, ottaisin siitä itse täyden vastuun. Ohjelman juontaja Ressu Redford oli juuri kysynyt kiperiä kysymyksiä: ”Mitä ihmeen järkeä tässä on?” ja ”Kerroppa nyt vähän moottorisahoistasi?” vastauksieni ollessa lyhyitä, epämääräisiä ja olevinaan hauskoja, koska kaikki keskittymiseni ja ajatukseni olivat tulevassa koitoksessa, jota varten olin harjoitellut yhteensä 10 vuotta, päivittäin 14-vuotiaasta saakka.

Viimeiset puoli vuotta olin ollut voimanostajan erikoisvalmennuksessa treenaten neljä kertaa viikossa voimailusalilla erilaisia heitto- ja nostotekniikoita mm. 14 ja 18 kilogramman Kirya -kahvakuulilla. Ennätysyrityksessä käyttämäni STIHL 020T-moottorisaha painoi puisine heittokahvoineen tankki täynnä kuusi kiloa, joten treeneissä keskityin painavampaan rautaan. Tein vain sellaisia liikeratoja, joita tarvittiin nimenomaan moottorisahojen heitossa. Huomasin, että sahojen heiton liikerata lähtee pohkeista, seuraa reisiin, selkään jne. Kädet ja ranteet toimivat vain vipuvarsina. Siksi treeni olikin todella monipuolista.

Välipäivät juoksin ja uin, ja kaksi kertaa viikossa järjestin metsätreenit, jossa avohakkuualueella treenasin lajikohtaista treeniä käynnissä olevien moottorisahojen kanssa. En treenissäkään poistanut sahoista teräviä teriä vaan annoin niiden juosta ja laulaa, koska niiden pyöriminen edesauttoi sahan tasapainoa ja Mika Häkkisen sanoin ”balanssia” ilmalennon aikana. Treeniturvallisuudesta vastasi täysi metsurin turvapuku viiltosuoja-asuineen, teräskärkisine turvakenkineen, kypärineen ja hanskoineen. Vähän väliä kuitenkin riisuin asusteita, koska tulevassa ME -yrityksessä tulisin pukeutumaan vain farkkuihin ja farkkutakkiin ilman mitään suojia kypärää lukuun ottamatta.

Nelosen studioilla olin ravannut hermostuksissani takatiloja edestakaisin, kunnes nauha pyöri ja Ressu kailotti: ”Nyt hyvä yleisö! Ensimmäistä kertaa maailmassa jongleeraus kolmella todistetusti aidolla moottorisahalla!”

Yleisö oli pukenut silmiinsä turvalasit ja kaksi ensiapuammattilaista istui tuolillaan valmiustilassa punaisissa haalareissaan. Ulkona odotti ambulanssi ja yleisössä koko tilannetta tarkkaili Lontoosta saapunut Guinnessin virallinen edustaja, joka koko näytelmän aluksi tarkasti kaikkien kolmen moottorisahan terien aitouden ja teki niistä merkinnän virallisiin papereihinsa. Mutta tämäkään ei riittänyt, koska esiintymismusiikkini AC/DC:n kappale Big Gunin pauhatessa aloin sahata moottorisahoillani sahapukille laitettuja lankkuja poikki, jotta katsojat uskoivat terien olevan todellakin aidot.

Musiikkini kuitenkin loppui ja tiesin, että oli vuorossa itse suoritus: minun tulisi ensimmäistä kertaa maailmassa jongleerata jollakin ilveellä todistetussa olosuhteessa kolmella käynnissä olevalla aidolla moottorisahalla, joiden terät pyörivät 2500 kierrosta minuutissa. Keskityin pitkään ja kuulin hyvin kiihtyneen sydämen sykkeeni, koska valkoiseen Suomen lipulla koristeltuun kypärääni oli kytketty Peltorin -kuulosuojaimet, jotka poistivat ympäriltä kuuluneet hälyäänet ja yleisön kauhistuneet reaktiot. Osa yleisöstä piti käsiään kasvojensa suojana.

Panostin ensimmäiseen yritykseen kaikkeni ja sahat sinkoilivat ilmassa vilisevine terineen ja moottori täristen noin viiden heiton verran, jolloin luulin onnistuneeni. Tuuletin jo valmiiksi, kunnes ohjaaja tuli sanomaan: ”Ennätystä ei hyväksytä Guinnessin tarkkailijan mukaan. Ensin pitää kuulemma heittää kolme kokonaista heittoa eli yksi kierros ja sitten vasta aloitetaan heittojen laskeminen!” ”Ei saatana”, vastasin. "Olisi tämänkin sitten voinut kertoa etukäteen ennen suoritusta!”

Niin keskityin toiseen suoritukseen ja vitutuksen, keskittymiskyvyn puutteen, lihasväsymyksen ja maitohappojen erityksen johdosta sahat heti aluksi sinkoilivat minne sattuu ja tippuivat eteeni asetetulle turvamatolle. Yksikään sahoista ei onneksi mennyt rikki. Olin pettynyt ja hikinen kuin uitettu koira. Kysyin vielä ohjaajalta: ”Olisiko mahdollista vielä yhteen yritykseen jos pidän pienen breikin ja käyn syömässä kahviossa yhden sämpylän, että saan edes vähän energiaa?” Tämä onnistui ja lämpiössä venyttelin lihakset kuntoon ja hain raivon tilaa ja sellaista apinanraivoa, että oksat pois!

Tämä olisi viimeinen yritykseni, koska ohjaajan pitäisi antaa tilaa seuraavalle esiintyjälle. Keskityin vielä hetken ja tuntui, että koko kroppani oli maitohapoilla. Verisuonet sykkivät kaulassani ja päässäni. Sydämeni hakkasi rinnassani kiivaasti, hiki valui ja adrenaliini virtasi veressäni. Tämä on se hetki! Joko mokaisin ja jäisin jonglöörimaailmassa pysyvästi tuntemattomuuksien joukkoon tai sitten tekisin alamme historiaa, jonka jälkeen keikkakalenterini täyttyisi. Päätin toimia ja sanoin itselleni: ”Hoidetaampa tämä paska juttu pois alta! Kerran se vain kirpaisee!” Samalla ajatuksiini nousi jälleen kerran vakava lyhytikäinen kysymys: miten helvetissä olen taas ajautunut tähänkin tilanteeseen?

Suorituksesta ja lopusta en muista sekuntiakaan. Show'n sain nähdä myöhemmin televisiosta. Onnistuin. Tein lajin ensimmäisen maailmanennätyksen heitellen yhteensä yhdeksän heittoa ja Lontoosta lähetettiin virallinen todistus seinänkoristeeksi. Kun huhut ennätyksestäni levisivät maailmalla Guinnessin  Ennätystenkirjan toimesta, alkoi jonglöörien kilpavarustelu; nyt myös monet muut ymmärsivät, että aidoilla sahoilla heitteleminen on mahdollista (aikaisemmin käytettiin paljon kevyitä ja turvallisia feikki- ja huijaussahoja), joten uusia kilpailijoita ilmaantui ja ennätyksiä alkoi syntyä eri puolilla maailmaa kuin sieniä sateella. Päätin pysyä hereillä ja kenties joskus räväyttää toisella ennätyksellä.

Ennätykseni johdosta keikkakalenterini täyttyi mitä eriskummallisimmista esiintymispyynnöistä Suomesta ja ulkomailta. Vuonna 2000 tein pari sataa keikkaa ja kaikista erikummallisin keikkapyyntö tuli Joensuusta: ”Voisitko tulla esiintymään yhdistyksemme vuosijuhlaan niin, että pikkuhiljaa esityksen edetessä riisut itseäsi ja lopulta heittelet ilkosen alasti kolmella moottorisahalla yhtäaikaa." Katsojat olivat innostuneet tempustani ja sahaesitys vaadittiin jokaisella keikalla. Ennen olin ollut jonglööri, mutta nyt minusta oli tullut virallisesti moottorisahajonglööri. Olin jäänyt temppuni vangiksi.



Helsinki 2000:

2. Tina Turnerin lämppärinä

Eräänä päivänä puhelimeni pärähti. Langan toisessa päässä oli Welldone -yhtiön tuottaja: ”Tulisi kiireellinen esiintymispyyntö. Tina Turner on tulossa huomenna konsertoimaan kaksi kertaa loppuunmyydylle Finnair -stadionille. Konsertit ovat hänen maailmankiertueensa ja uransa viimeiset. Tinan manageri haluaa järjestää konserttien välissä kiertuehenkilökunnalle päätösjuhlan. He haluavat sinut keikalle. Pääsetkö?” ”Totta kai pääsen” vastasin innoissani ja jatkoin: ”Missä juhlat pidetään?” ”Pitopaikka pidetään visusti salaisuutena, koska turvatoimet ovat mittavat. Sinut tullaan hakemaan Helsingin rautatieasemalta illalla paria tuntia ennen juhlaa” ”Sehän sopii” vastasin.

Seuraavan iltana seisoin keikkakamoineni jännittyneenä rautatieasemalla, josta minut tultiin hakemaan. Matkamme päättyi erään VR:n Pasilan ratavarikolla sijaitsevaan juhlatilaan, joka oli somistettu hulppeaksi juhlapaikaksi. Noutopöydät notkuivat ruokaa, illallispöydissä paloi kynttilöitä hienoissa kynttilänjaloissa ja coolereissa odotti maailman kalleinta samppanjaa.

Sain ääni- ja valotekniset asiat kuntoon ja aloin valmistautua tervetuloesitykseeni: tehtäväni oli aluksi seistä esiintymisasussani punaisen maton vieressä heittelemässä kolmea tulisoihtua vauhdikkaasti musiikin tahdissa. Kiertuehenkilökuntaa alkoi saapua juhlaan. Heitä saapui yhteensä yli 200 ja viimeisenä paikalle kaarsi musta tummennetuin lasein varustettu pidennetty luksusmersu, jonka kuljettaja avasi takaoven. Ovesta nousi Tina Turner henkivartijoineen. Tinan vierellä käveli myös hänen managerinsa, kun he astelivat hymyssä suin ohitseni juhlimaan.

Juhlat alkoivat Tina Turnerin henkilökohtaisen avustajan huikaisevalla parodialla, Drag Show'lla ja kiitospuheella. Avustaja oli pukeutunut nuoreksi Tina Turneriksi. Tervetulomaljojen jälkeen alkoi ruokailu ja itse valmistauduin lavan takana yllätysesitykseeni. Esitykseni jälkeen minut vielä pyydettiin temppuilemaan pitkin juhlatilaa. Niinpä pyörin siellä täällä ja heittelin välineistölläni musiikin tahdissa kaikista parhaimmat temppuni mitä osasin.

Keikan jälkeen takahuoneessa pyyhin keikkahiet pois, vaihdoin rennompaan asusteeseen ja lähdin hakemaan juotavaa. Kävellessäni Tinan pyöreän pöydän ohi, hänen managerinsa nousi pöydästä ja tuli luokseni: ”Tina haluaisi, että liittyisit hetkeksi hänen seuraansa.” Olin hieman mykistynyt ja jännittynyt, mutta uskalsin suostua pyyntöön. Istuin Tinan viereen ja tervehdin häntä. Tina aloitti: ”Kiitoksia paljon jonglööritempuistanne” samaan aikaan, kun tarjoilija kaatoi lasillisen samppanjaa. Itse vastasin: ”Kiitoksia paljon Teille. On ollut suuri kunnia olla osallisena juhlassanne.” Juttelimme ensin rennosti niitä näitä, kunnes keksin oivan kysymyksen: ”Esiintyjänä minua kiinnostaa miten Te keskitytte konserttiinne ennen esitystä.” ”Olen buddhalainen ja ennen esitystä hypistelen kädessäni rukousnauhaa, se saa minut rentoutumaan.”

Tinan vastauksesta muistin, että mukanani oli yksi kullanvärinen jonglöörin kolmen pallon heittosetti hienossa lahjalaatikossa. Kolmen pallon heittohan on todistetusti yksi maailman tehokkaimmista tavoista kehittää keskittymiskykyä ja vähentää stressiä. ”Minulla olisi Teille pieni lahja, pieni hetki...” Poistuin takahuoneeseen ja palattuani paikalleni annoin lahjalaatikon Tinalle. Hän kiitti ja lupasi kokeilla palloheittoa. Samaan aikaan meistä otettiin muistoksi yhteiskuva, koska muuten kukaan ei minua uskoisi: olen päässyt näin lähelle kenties maailman menestyneintä naisartistia. Lahjan jälkeen join samppanjan loppuun ja vaikka kukaan ei ajanut minua pois, päätin, että on sopivaa lähteä kuokkimasta. Kiitin keskustelusta ja toivotin onnea seuraavan päivän konserttiin.

Menin takahuoneeseen pakkaamaan keikkakamojani. Kun olin valmis, nappasin laukut käteeni ja poistuin takaovesta. Joku oli ulkona tupakalla: ”Et kai vielä ole minnekkään lähdössä?” ”Kotiin menossa, enhän tunne juhlista ketään.” ”No nyt tunnet, minä olen Mike Australiasta, kiitos esityksestä. Liity ihmeessä meidän seuraan.” Mietin hetken, kunnes kannoin laukkuni takaisin ja seurasin Mikeä heidän pöytäänsä, joka oli täynnä porukkaa Australiasta. Porukat esittelivät itsensä ja illanvietto alkoi. Minulle kaadettiin jatkuvasti lisää juomaa ja sain päähäni esittää hienoimpia baaritemppuja mitä osasin. Jossakin vaiheessa iltaa kysyin: ”Niin mikäs on teidän työtehtävä tässä sirkuksessa?” Seurueen johtaja selvensi: ”Olemme konsertin lämppäribändi, TaxiRide Australiasta”

Muusikot päihtyivät selvästi ja jotkut alkoivat jopa laulaa. Jossakin vaiheessa bändin manageri tokaisi: ”Meillä tuli idea. Huomenna on Tinan viimeinen keikka ja samalla maailmankiertueemme viimeinen konsertti. Haluaisimme yllättää yleisön jollakin erikoisuudella. Ajattelimme, että voisimme tehdä yhteisnäytöksen. Me soitamme ja sinä taiteilet meidän edessä laulajan paikalla, onnistuuko?” Olin hiukan hämilläni pyynnöstä, kunnes sain kakistettua: ”Totta kai onnistuu!” Manageri lisäsi: ”Mikä on Suomessa tällä hetkellä suurin hittibiisi. Voisimme soittaa sitä samaan aikaan, kun taiteilet.” Mietin hetken, kunnes vastasin: ”Se on varmaan Bomfunk MC:n Freestyler”. ”Selvä” manageri sanoi ja jatkoi avustajalle: ”Hommaa nuotit jostakin, esitämme siitä rokkiversion.” Manageri kaivoi lompakostaan hienon käyntikorttinsa ja sanoi: ”Tule huomenna kolme tuntia ennen konserttia hotelli Kämppiin tapaamiseen.” Lupasin tulla ja juhlien jälkeen otin taksin kotiini.

Kolme tuntia ennen konserttia seisoin keikkakamojeni kanssa Hotelli Kämpin edessä paras puku päälläni jännittyneenä. Menin vastaanottoon ja sanoin: ”Tina Turnerin lämppäribändin manageri haluaa tavata” ”Selvä, kukas te olette?” Kerroin nimeni, jolloin vastaanottovirkailija lisäsi: ”Täällä ei ole teistä mitään ilmoitusta, voitteko mennä tuonne sivupöytään istumaan hetkeksi.” Tein työtä käskettyä ja hetken kuluttua pöytääni tuli Kämpin turvapäällikkö, joka rupesi ristikuulustelemaan. Minun piti yhä uudestaan kertoa tarinani: ”Eilen olin keikalla, josta kutsuttiin tänne.” Lopuksi tehostin tarinaani antamalla turvamiehelle saamani käyntikortin. Nyt silmät avartuivat ja tarinaani uskottiin. Vastaanottovirkailija soitti managerille huoneeseen ja hän saapui hymyssä suin aulaan: ”Niin se mistä eilen puhuttiin, onnistuuko?” ”Hyvin onnistuu”, sanoin managerin jatkaessa: ”Auto tulee noutamaan sinua puolen tunnin kuluttua harjoituksiin.

Polttelin muutaman hermosauhun, kunnes Kämpin eteen kaarsi yksi Tina Turnerin hovin luksusmersuista henkilökohtaisine kuljettajineen. Se kyyditsi minut kiireen vilkkaa Finnair -stadionin sivuovelle, jossa minua oltiin jo vastassa: ”Olen lavamanageri, tänne päin olkaa hyvä” Minulle lätkäistiin rintaan Tina Turnerin maailmankiertueen kiertuepassi, jossa luki: ”JUGGLER” ja ”WORKING”. Minut ohjattiin vastapäätä päätähden pukuhuonetta, jossa lämppäribändi oli jo lämmittelemässä. Tervehdimme ja muistelimme eilisen illan mainioita juhlia. Painuimme pitkää käytävää pitkin massiivisen mustan lavarakennelman takaosiin, jossa kävi kuhina: sadat kokit, ääniteknikot, valoteknikot, siivoojat, roudarit, tanssijat ja muusikot parveilivat omien työtehtäviensä parissa. Maailman parhaat tanssijat lämmittelivät lavalla samaan aikaan, kun nautimme herkullista lohisalaattia palvelijoiden pörrätessä ympärillä.

Viimein oli vuoromme ja soundchekin jälkeen bändi veti Freestylerin, jonka aikana jammailin välineistölläni rennosti. ”Näyttää loistavalta” bändin johtaja sanoi. Läksimme takaisin pukuhuoneeseen, jossa alkoivat alkujuhlat: olutta, siideriä, Jägermaisteria ja samppanjaa. Pukuhuoneen ikkunoista näin kuinka stadion alkoi täyttyä konserttiyleisöstä. Samalla perhoset alkoivat pörrätä vatsassani, koska edessäni olisi yksi urani isoimmista keikoista.

Ilta laskeutui Helsingin ylle ja ilmassa oli suurta odotuksen tunnetta ja taikaa. Stadion oli jo aivan täynnä. Läksin pukuhuoneesta tupakkapaikalle, jolloin näin erään tuttuni, Welldone -konserttijärjestäjän tuottajan. Heidän työtehtävänsä on tietää kaikki mitä missäkin tapahtuu ja varsinkin se mitä porukkaa takahuonetiloissa Tina Turnerin ympärillä pyörii. Siksi tuottaja sanoikin hämillään. ”Kurvinen, mitä vittua sä täällä teet?” ”Kohta menossa stagelle, tuli tämmönen spesiaalikeikka lyhyellä varotusajalla”

Tupakalla näin kuinka valomiehet suuntasivat jo valoja suurelle stagelle, jonka yläpuolella luki isolla: ”TINA” Kohta olisin tuolla ja kohta lavan molemmilla puolilla olevat isot screenit seuraisivat jokaista liikettäni, mietin hermostuneena. Palasin pukuhuoneeseeni, jolloin bändin johtaja ilmoitti: ”Nyt, on aika mennä!” Seurasin heitä lavan taakse ja he aloittivat konserttinsa, joka kesti 45 minuuttia. Itse samaan aikaan lämmittelin taustalla. Sitten solisti kertoi, että nyt luvassa on yllätys. Kaikkien yllätykseksi alkoikin Freestyler ja bilekansa alkoi huutaa ja bailata julmetusti. Samaan aikaan itse juoksin näyttämölle esittämään repertuaariani musiikin rytmissä lavan eteen rakennetulla pidennetyllä catwalkilla. Näin edessäni koko ovaalinmuotoisen stadionin täynnä ihmisiä kuin muurahaiskeossa. Taiteilimme noin viisi minuuttia, jonka jälkeen yleisö palkitsi suurilla aplodeilla. Käännyin selin ja läksin lavan taakse. Sivutilassa vastaani tuli itse päätähti, joka teki viime hetken lämmittelyliikkeitä luottotanssijoidensa kanssa. Hän iski silmää ja sanoi: ”Thank You.”

Tina aloitti konserttinsa ja yleisö mylvi täydellä stadionilla kuin hurmoksessa. Samaan aikaan me keskityimme takahuoneessa alkoholijuomien nauttimiseen ja keikkakokemuksiemme vaihtamiseen. Vähän väliä siirryin parvelle seuraamaan Tinan mykistävää keikkaa ja sitä kuinka maailman parhaat tanssijat eivät pysyneet rautamummon perässä. Keikan lomassa opetin bändin jäsenet heittelemään kolmella pallolla. Kun konsertti oli parin tunnin päästä ohi, ovellemme saapui Tinan manageri, joka kysyi: ”Haluatteko tänään lähteä elokuviin?” Montakaan ei kiinnostanut, ei itseänikään. Meillä oli nousuhumala ja halusimme lähteä bailaamaan onnistuneen keikan kunniaksi Helsingin yöhön. Toiminkin koko yön lämppäribändin Helsinki -oppaana ja kosteat juhlat päättyivät Kämpin sviittiin jatkoille.

Päivällä heräsin huoneenluovutusaikana pienoisessa krapalassa. Otin keikkalaukkuni käteeni ja astellessani R-kioskin ohi näin lööpin: ”Tina Turner sulki Tennispalatsin!” Ostin lehden ja sain lukea:”Eilen illalla Helsingin Finnair -stadionilla konsertoinut Tina Turner saapui konserttinsa jälkeen Finnkinon Tennispalatsiin noin kahdenkymmenen hengen seurueensa kanssa. He halusivat yksityisnäytöksen ensi-illassa olevasta Meren Raivo -elokuvasta, jolloin koko elokuvateatteri päätettiin sulkea Tinan seuruetta varten."

Olisi sittenkin pitänyt lähteä leffaan, kirosin mielessäni.



Silja Europa, 1997:

3. Kohti ystävyyttä

Olin esiintymässä Velhojen Kunkku -televisioshow'n rinnalle tuotetussa viihdeohjelmassa, joka myytiin Silja Linelle. Samassa näytöksessä mukana olivat juontajana ja missi Ellen Jokikunnas ja Suomen parhaat close up -taikurit Kim Wist ja Christian Engblom. Puolessa välissä parin viikon kiinnitystämme kipusimme taikureiden kanssa Silja Europan ylimmän kannen näköalasaunaan ihastelemaan merimaisemia ja Turun saaristoa. Saunakaljoja baarissa nauttiessamme Kim totesi:
”Miks et alkaisi heittämään moottorisahoja? Sitä ei oo kukaan koskaan ennen tehnyt.”
”Ei sitä varmaan kukaan jonglööri arvostaisi”, vastasin. Kim oli hiukan hämillään, kunnes kakisti: ”Mutta muista, että ethän sinä esiinny jonglööreille vaan yleisölle.”

Tuo Kimin lause jäi kytemään mieleeni koko loppukiinnityksen ajaksi. Yleisöä todellakin saattaisi kiinnostaa moottorisahoilla taiteilu. Laivalta päästyäni ajoin suoraan Hobby Halliin ja etsin käsiini kevyimmän moottorisahan. Se oli viiden kilon Echo. Päätin kehitellä moottorisahatempun ja uppouduin ideaani yhtä suurella hartaudella, kuin jonglöörin uraani tähänkin saakka. Hinnalla millä hyvänsä.

Ensi töikseni aloitin mentaalisen harjoittelun ostamalla porakoneen. Porasin sänkyni yläpuolelle koukun, johon laitoin Echon roikkumaan. Näkisin sahan aina mennessäni nukkumaan ja aina herätessäni. Sahatempun kehittämistavoite tuli jopa uniini. Jos koukun kiinnitys pettäisi, sahan paino ja terävä terä tekisi minusta selvän. Siinä oli riski ja suuresta riskistähän tässä koko jutussa oli kyse.

Ensimmäisen yhteisen yömme jälkeen opiskelin Kirkkonummen tukikohdassani moottorisahan tekniikkaa, huoltoa ja sen käyttöä. Tajusin, että sahaan piti jollain ilveellä lisätä heittokapula, jotta se soveltuisi jongleerauskäyttöön. Menin rivitalokaksioni takapihalle ja kiskoin kaikin voimin sahaa käyntiin. Ei lähtenyt. Kiskoin 10 minuuttia lisää niin, että kättäni jo särki voimakkaasti. Ei vieläkään mitään tulosta. Bensaa oli tankissa kyllä. Jatkoin opiskelua: kytkin yksi taka-asentoon ja ryyppy päälle. Huomasin, että yksi kytkin oli väärässä asennossa. Vihdoin saha lähti käyntiin ja painaessani lisää kaasua kauhistuin sen voimasta. Voima tuntui käsissä ja koko kaasutinosa tärisi. Ei perkele. Ei tällaisella kukaan uskalla heitellä, ajattelin ja laitoin sahan takaisin koteloonsa. Samalla ovikello soi vaativasti. Menin avaamaan ja edessäni seisoi naapurin vääräselkäinen mummo vihainen ilme kasvoillaan:
”Mikä helevatan mekkala täältä kuuluu. Eikö sitä eläkkeelläkään saa lukea kirjaa omalla pihallaan rauhassa?”
”Ööö... Anteeksi”, vastasin. Huomasin samalla, että minun olisi myös löydettävä joku harjoittelupaikka.

Fyysinen harjoittelu tyssäsi, koska sahassa ei vielä ollut heittokapulaa. Ja sellaisen asentamiseen tarvittaisiin vähintäänkin insinööri. Ja olisiko kapula puuta vai metallia ja mihin sen pystyisi kiinnittämään ja missä kulmassa? Keskityinkin siis mentaaliseen harjoitteluun ja visualisoin mielessäni itseni lavalle heittelemässä ensin yhtä moottorisahaa ja kahta palloa.

Kahden viikon visualisoinnin jälkeen päätin, että tarvitsen tukea ja sponsorin. Soitin Stihl -moottorisahojen maahantuojalle. Tapaamisessamme myyntipäällikkö innostui ideasta ja teimme sopimuksen: Stihl antaisi käyttööni kaikki sahat mitä tarvitsen sekä niiden huollon. Valitsin kevyimmän 4,5 kilogramman STIHL 020T -mallin, koska se oli ainoa malli, jossa kaasutin oli sahan ylhäällä mikä mahdollisti heittokapulan asentamisen.

Menin uusine sahoineni asentaja Hallikaisen juttusille Stihlin päähuoltoon, koska kaasuttimet tuli säätää niin, että terät pyörisivät koko ajan. Muutenhan temppu olisi mahdoton, koska sahasta puuttuisi keskipakoisvoima ja laipan toispuoleisesta painosta johtuen saha lentelisi minne sattuu. Hallikainen otti käteensä digitaalimittarin ja sääti ensin kierrokset 1000 kierrokseen minuutissa. Otin sahan käteeni ja se tärisi. Ehkä liikaakin. Kierroksia oli liian vähän. Seuraavana kokeiltiin neljää tonnia, jolloin saha vietti toiselle puolelle aivan kuin joidenkin autojen ohjaus. Liian vaarallista. Saha oli saatava Mikä Häkkisen sanoin balanssiin. Tunti kaupalla kokeilimme erilaisia asetuksia kaikkiin kolmeen sahaan, kunnes löytyi yhteinen sävel: 2500 kierrosta minuutissa, tappavan tasaista tahtia.

Ajoin sahoineni Kirkkonummelle puusepän juttusille: ”Näihin sahoihin pitäs saada heittokahvat. Ja sitten kolmannelle sahalle pitäisi rakentaa joku lähtöteline mistä sen nappaan tempun alussa, kun mulla on vaan kaksi kättä.”
Puuseppä pyöritteli silmiään epäuskoisesti elämänsä erikoisimman tilauksen edessä, kunnes sai kakistettua: ”Tätä pitää suunnitella, soittelen kun saan jotakin aikaseksi”

Viikon päästä menin jälleen tapaamaan puuseppää, joka esitteli innoissaan kestävästä puusta valmistamiaan heittokapuloita, jotka oli mutterein kiinnitetty suoraan moottoriin.
”Kestääkö kapula sen rasituksen, kun se tippuu tuolta korkeuksista mun lapaseen ja heti kiskaisen sen jälleen uudestaan ilmalentoon. Jos pettää niin hengenlähtö on lähellä”, kysyin huolestuneena.
”Just sitä varten tein ne sellasesta puusta, missä on eri kerroksia limittäin. Kestää mitä vaan.”
Otin mukaani myös kolmannen sahan lähtöalustan. Intoni laski kuitenkin kotonani tajutessani totuuden: nyt oli välineet, mutta ei vielä taitoja. Temppu oli harjoiteltava aivan alusta alkaen asteittain.

Ajoin päiväkausia pitkin Kirkkonummea etsimässä sopivaa harjoittelupaikkaa, kunnes löysin Veikkolaan menevän maalaistien varresta avohakkuualueen, jossa työt oli keskeytetty. Puin päälleni Sthilin lahjoittaman metsurin suojapuvun, suojakengät, kypärän ja hanskat. Kiskaisin yhden sahan käyntiin ja totuttelin ensin sen hyrrävoimiin. Se on vaan tavallinen jonglöörikeila, ajattelin ja heitin sahaa ensimmäisen kerran. Sain siitä kopin. Kokeilin myös vasemmalla kädellä, sillä pari kertaa enemmän, koska se oli heikompi käteni. Viimein heittelin sahaa kädestä käteen. Pääsin alkukauhustani eroon. Aloimme ystävystyä.

Seuraavat viikot harjoittelin joka päivä tuntikaupalla ja harjoitteluni keskeytti vain silloin tällöin metsään eksynyt koiranulkoiluttaja, joka suu auki seurasi touhujani. Useimmat päättivät poistua pikimmiten paikalta. Kokeilin myös kolmella sahalla, mutta huomasin nopeasti, että voimat eivät vielä riittäneet. Ilmassa oli yhteensä viisitoista kiloa rautaa, jotka sinkoilivat ylös alas ja kaikkea täytyisi hallita millilleen. Muuten henki menisi. Enhän esityksessäni voisi käyttää mitään turvavälineitä. Sehän olisi naurettavaa.

Muutaman kuukauden treenien jälkeen ensimmäinen temppu alkoi olla esityskunnossa. Heittelisin yhtä Stihiliä ja kahta palloa yhtäaikaa. Harjoittelussani käytin asteittaista vaaran lisääntymistä. Ensin harjoittelin temppua täydessä suojavarustuksessa, sitten poistin turvatakin, sitten viiltosuojahousut ja lopulta tein temppuani suojavarustuksena ainoastaan farkut, kypärä ja mokkahanskat.
Sopivasti Jyväskylän Suurajoista soitettiin. He halusivat kävelykadun päälavalleen, jotakin räväkkää ohjelmaa.
”Miten olisi moottorisahajongleerausta aidolla sahalla ja aidolla terällä ensimmäistä kertaa maailmassa”, ehdotin.
En ehtinyt edes sanoa hintaani, kun järjestäjä jo bookkasi minut esiintymään.
               
Muutama kuukausi puhelun jälkeen seisoin hermostuneena Neste Rally Finlandin päälavan takahuoneessa. Hermostuneena siksi, että paikalle oli tullut paljon porukkaa. Koko kävelykatu oli aivan täynnä. Esitystäni oli mainostettu lehdissä ja julisteissa. Ravasin edestakaisin pukuhuonetiloja, kunnes juontaja kertoi:
”Ja nyt hyvä yleisö. Ensimmäistä kertaa maailmassa jonglööritemppu aidolla moottorisahalla!”

Valloitin näyttämön ja esitin ensin lämmittelynä normaalia ohjelmistoani, johon kuului komiikkaa, yleisöavustajia, tulta, musiikkia ja kansainvälisen tason taitotemppuja. Puolen tunnin jälkeen tuli viimein sahaesityksen vuoro ja esittelin ensin sahaani ja tempun ideaa. Sitten lähti soimaan AC/DC:n Big Gun ja kiskaisin sahan käyntiin. Se alkoi liikkua pitkin lavan pintaa kuin hiipivä tiikeri samaan aikaan, kun esitin harjoittelemaani koreografiaa musiikin rytmissä: kypärä rivakasti päähän, hanskat käteen, visiiri kiinni. Ja viimein musiikki vaimeni, jotta sahan ärjyntä kuuluisi pitkin yleisöä. Keskityin hartaasti. Ja juuri, kun aioin aloittaa tempun saha sammui. Yleisö kohahti.

Yritin kiskaista uudelleen sahan käyntiin ilman tulosta. Yleisöstä alkoi kuulua jo naurunpyrskähdyksiä. Nappasin sahakotelostani avaimen, koska halusin varmistaa oliko painajaiseni totta. Avasin bensatankin, jonka jälkeen otin käteeni mikrofonin:
”Tuota noin. Tässä on viime aikoina tullut harjoiteltua niin paljon, että viime treenien jälkeen unohdin tankata. Bensa on loppu!” Tuhatpäinen katsojajoukko röhähti äänekkääseen nauruun, kunnes jatkoin:
”Mutta jos tehään silleen, että käyn tuossa Nesteellä tankkaamassa ja tasan tunnin päästä esitän tempun loppuun.”

Lähdin Nesteelle tankkaamaan ja palatessani lopettamaan esityksen olin yllättynyt. Yleisö oli tullut takaisin, juuri kukaan ei ollut poistunut. He siis todella halusivat nähdä temppuni. Siksi tarjoilinkin parasta osaamistani ja tempun jälkeen yleisö antautui suuriin aplodeihin. Vasta ensimmäisen moottorisahakeikkani jälkeen tajusin, että olin luonut itselleni hitin. Hitin, joka pitäisi tästä lähtien esittää jokaisella keikalla.

Suhteemme sahojen kanssa oli jo alun alkaen vääristynyt. Ensin olin kauhuissani, sitten meistä tuli lähimmät ystävykset ja liikekumppanit huomatakseni lopulta, että olin tullut epämiellyttävällä tavalla riippuvaiseksi. Moottorisahani olivat kuin hiipiviä tiikereitä, joiden suonissa virtasi teräketjuöljyä hengityksen tuoksuessa pakokaasulle. Moottorien kierrosluvut nousivat tappavan tasaista tahtia terien vilistessä silmieni ohi hurjaa vauhtia. Ne ärjyivät, murisivat ja sähisivät. Enää en ollut kauhuissani, olin kesyttänyt ne.



Helsinki 2002:

4. Kun ufomies Juhan af Grann pilaa juhlat

Olin vuonna 2002 keikalla ruokamaanikko Sikke Sumarin ja hänen miehensä Tony Ilmonin omistamassa Tony's Deli -ravintolassa Helsingin Lauttasaaressa.

Asiakkaani oli paikallinen Rotary Club, joka vietti juhlatilassa vuosijuhlaansa. Tunnelma oli arvovaltainen, kaikki kutsuvieraat olivat pukeutuneet tummaan frakkiin ja daameilla oli mitä hienoimpia muotiluomuksia. Juhlijat jakoivat toisilleen rintaan ripustettavia kunniamerkkejä, pidettiin maljapuheita kynttilänvalon loisteessa ja saipa eräs seniorijäsen myös yhdistyksen arvokkaimman kunniajäsenyyden.
 

Sitten tuli minun vuoroni ja astelin estradille. Asiakas palkkasi show'ni tilaisuuteen nimenomaan virallista tunnelmaa keventämään ja olin illan ainoa artisti. Aloitin puolen tunnin keikkani alkuvitsien jälkeen stand up -palloshow'lla, jonka aikana jonglööripallot lentävät ilmassa ja samaan aikaan suusta tulee ulos tarkkaan ajoitettu koominen kässsäri.

 

Porukka viihtyi normaalisti ja kaikki meni hyvin siihen saakka, kunnes tuli palloshow'ni Grande Finale -vaihe, jossa imitoin eri julkisuuden henkilöitä idealla: jos he heittelisivät kolmella pallolla, mikä olisi heidän tyylinsä tempussa. Imitoin Martti Ahtisaarta, Elisabeth Rehniä, Matti-Esko Hytöstä, Jari Isometsää, Marco Bjurstömiä ja Henry Saarta, kunnes tuli finaali-imitoinnin vuoro: tarkoituksena oli imitoida ufomies Juhan af Grannin heittotyyliä...
 

Tempussa ja sketsissä heitän kaksi palloa korkealle ilmaan, yhden pallon suuhun ja kun toiset pallot laskeutuvat, laitan ne silmieni kohdalle. Näin ollen yleisöstä katsottuna näytän isosilmäiseltä humanoidilta ja ufomieheltä. Tämä on aina toiminut ja porukka repeää, mutta tällä kertaa kävikin niin, että laitoin kaksi palloa silmiini itsellenikin liian nopeasti. En ehtinyt sulkea kunnolla silmiäni. Kun kiskaisin pallot pois silmistäni, huomasin kauhukseni, että piilolinssini tarttuivat palloihin kiinni! Näköni on – 6,5, joten en enää nähnyt yhtään mitään ja olin kuin sumun keskellä eksyneenä. En nähnyt yleisöä, saati omia ilmassa lentäviä välineitäni. Yleisökin ihmetteli: hetki sitten kaverilla pysyi kaikki hallinnassa, mutta nyt yht'äkkiä mikään ei pysy kädessä.

 

Kaiken lisäksi show oli vasta alussa ja tulossa olivat teknisesti haastavimmat temput, kuten The Finnish Beer Trick -oluttuoppitemppu sekä moottorisahashow. Keskeytinkin esityksen ja sanoin yleisölle: ”Anteeksi, mutta mun piilonlinssit pyörii parhaillaan jossakin tuolla lattialla ja en näe mitään! Voisiko joku teistä tulla auttamaan, että saan kerättyä rekvisiittani pois?” Yleisö repesi totaalisesti!
 

Sain apua ja kerättyä välineeni. Vaikka show keskeytyikin, mokastani tuli illan aikana suurin ja hauskin puheenaihe ja vitsi. Show'n päätarkoitus- yleisön naurattaminen - siis tavallaan onnistui. Lopuksi tilaajan kanssa sovimme, että tulen seuraavana vuonna näyttämään samaan juhlaan loput esityksestäni. Keikka-auto jäi Lauttasaareen ja menin kotiin Kirkkonummelle taksilla etsimään varapiilolinssejä.
 

Tämän kokemuksen jälkeen olen Juhan af Grann -temppua tehdessäni aina muistanut sulkea silmät!



Kirkkonummi, 1992:

5. Amerikkalaisen rocktähden lämppärinä

Yläasteen jälkeen päätin mennä kolmeksi vuodeksi kauppaopistoon markkinointilinjalle. Eräänä päivänä 16 -vuotiaana tulin koulusta kotiin, jolloin isäni sanoi, että olen saanut tärkeän soittopyynnön konserttijärjestäjältä. Soitin numeroon ja manageri sanoi: ”Amerikkalainen rocktähti John Mellencamp haluaa sinut kahden viikon päästä esiintymään Suomen konsertin lämmittelijäesiintyjäksi Helsingin jäähalliin”, ”Sehän sopii”, vastasin innokkaana ja lisäsin: ”Minkälaisen esityksen he haluavat?” ”He haluavat, että pukeudut mustiin ja maalaat kasvosi valkoiseksi niin, että esityksesi kestää noin 15 minuuttia. Taustalla tulee soimaan John Mellencampin valitsema klassinen musiikki.” Lisäksi sovimme, että saavun taksilla tasan kello 18 jäähallin takahuoneen ovelle.

En ollut koskaan kuullut John Mellencampista, joten kysyin luokkatovereiltani lisätietoja miehestä. Paineeni nousivat, kun kuulin: ”John Mellencamp on suuri amerikkalainen rocktähti, joka esiintyy maailmanlaajuisesti.”

Treenasin tulevaa esitystä yhdessä avustajani ja tyttöystäväni Pian kanssa ja päätin pukea hänet esitykseen klovniksi. Tärkeä päivä koitti ja minulla oli perhosia vatsassa, kun saavumme jäähallin takaovelle. Välittömästi joku avustaja juoksi taksille ja avasi oven ja sanoi: ”Minä voin auttaa Teitä matkalaukkujenne kanssa.” Ja kun saavuimme ovelle, ovet avattiin ja monet huusivat: ”John Mellencampin lämppäri tulee!” Meidät ohjattiin omaan pukuhuoneeseemme ja paikalle tuli amerikkalainen stage manager, jonka vastuulla olivat kaikki lavatoiminnot. ”Lähdetään katsomaan oikea paikka välinetelineellesi”, hän sanoi esittelyn jälkeen ja lähdimme seuraamaan manageria pitkin jäähallin pukuhuonetiloja.

Kun pääsemme perille konserttipaikalle suuni loksahti auki hämmästyksestä: jäähallin toiseen päähän on rakennettu valtava punainen lava, jonka perällä oli kymmeniä metrejä korkea taideteos. Koko lava ja jäähalli oli täynnä satoja valo- ja ääniteknikoita, jotka juoksentelevat ristiin rastiin ja tekivät viime hetken asennuksia. Porukkaa oli niin paljon, että aluksi luulin, että konsertti oli jo käynnissä. ”Seuratkaa minua lavalle”, manageri sanoi, jonka jälkeen näytin tekniselle henkilökunnalle parhaimman paikan välinetelineelleni. Tämän jälkeen oikea paikka merkittiin heti teipillä ja yksi työntekijöistä otti välinetelineen haltuunsa managerin jatkaessa: ”Hän vastaa telineestäsi, toimittaa sen oikeaan aikaan paikalle ja tuo sen takaisin pukuhuoneeseen.”

En ollut tottunut näin intensiiviseen palveluun ja eniten ihmeissäni olin, kun lähdemme lavalta pois: yksi työtekijöistä konttasi perässämme ja pyyhki isolla rätillä kaikki kengänjälkemme pois kiiltävältä lavan pinnalta. Menimme takaisin pukuhuoneeseen ja Pia maskeerasi kasvoni valkoiseksi.

Jäähalli alkoi täyttyä konserttiyleisöstä ja minua alkoi jännittää. Olin vasta 16 -vuotias ja nyt jo jäähallikeikalla, ajattelin kauhuissani. Adrenaliini erittyi vereeni ja ravasin edestakaisin pukuhuoneessa visualisoiden tulevaa suoritusta, kunnes manageri tuli ovelle sanomaan: ”Nyt on aika.” Astelin valtavan lavarakennelman takatiloihin, jossa Mellencamp bändeineen odotti omaa vuoroaan. Kättelin hänet ja bändin jäsenet jännittyneesti, kunnes manageri sanoi: ”Lava on sinun, ole hyvä.”

Olin ihmeissäni, kun ennen esitystäni ei tullut minkäänlaista esittelyjuontoa vaan klassinen musiikki vain alkoi, joten astelin tärisevin jaloin ja käsin estradille. Olin ensimmäinen ihminen lavalla, jonka yleisö näki, joten he antautuivat suuriin aplodeihin, koska he luulivat konsertin alkavan. Pia toi minulle kolme valkoista keilaa, joita aloin heittää klassisen musiikin tahdissa. Sivusilmällä näin, että yleisössä istuneet rokkarit katsoivat esitystäni ihmeissään. Eikö tämä olekaan konsertti ja missä lämppäribändi on?

Jatkoin kuitenkin esitystäni ja lopettaessani kolmen keilan rutiinin sain jo pienimuotoiset aplodit. Yleisö selvisi alkujärkytyksestään ja nyt Pia toi minulle valkoisen ruusun, jonka laitoin leukani päälle tasapainoon. Menin lavalle istumaan ja viimein laskeudun makuuasentoon ruusun edelleen pysyessä leuallani. Nyt yleisö jo heräsi ja antoi kunnon aplodit. Nousin pystyyn ja esitin palloilla kaikki hienoimmat kuviot mitä osasin. Sitten otin viisi valkoista rengasta, joilla taiteilin heitellen kaikkia yhtä aikaa niin, että ne vaihtoivat ilmalennon aikana väriä punaisesta valkoiseen.

Loppuhuipennuksena kiipesin pöydän, rullan ja liikkuvan laudan (rolabola) päälle heittelemään kolmella tulisoihdulla. Kumarsimme ja saimme kunnon aplodit ja poistuessani takahuoneeseen, olin esitykseeni tyytyväinen: onnistuin koskettamaan rokkareita esitykselläni. Pesin meikit pois naamasta ja menimme nauttimaan takahuoneen vip -tilojen tarjoilusta. Kuulin, kun jonossa edelläni ollut laulaja Riki Sorsa totesi kaverilleen: ”Oliko se jonglööri todella suomalainen?” Sain kuunnella kommentteja paraatipaikalta, koska kukaan ei tunnistanut minua, eihän minulla enää ollut maskia.

John Mellencamp aloitti viimein konserttinsa ja meidät ohjattiin lavan eteen vip -paikoille. John veti keikkansa täysiä, hikipisaroita ei säästelty ja hän saikin kaksi uutta fania esityksellään. Kahden ja puolen tunnin keikan jälkeen sain takatiloissa kuulla, että John on vaatinut maailmankiertueellaan jokaisen konsertin lämppäriksi maan parhaan jonglöörin. Nuoresta iästäni johtuen en pitänyt itseäni vielä läheskään maan parhaana, mutta olin erittäin tyytyväinen, että sain kokea ison maailman meininkiä. Lisäksi Mellencampin manageri kertoi, että koko lavarakennelma taideteoksineen on täysin Johnin tekemä ja suunnittelema.

John ei järjestänyt keikan jälkeen jatkojuhlia vaan painui suoraan luksusmersulla sviittiinsä, joten myös me lähdimme takaisin Kirkkonummelle. Seuraavana päivänä olin yllättynyt, kun molemmat iltapäivälehdet ottivat Mellencampin Suomen vierailun kansikuvajutukseen. Lisäksi Ilta-Sanomat otsikoi kuvallisessa uutisessaan: ”Mellencamp halusi ehdottomasti keikkansa avaajaksi suomalaisen jonglöörin.” Tekstin lisäksi he julkaisivat kuvan, jossa pidin ruusua tasapainossa. Urani on aika hyvin nousukiidossa, ajattelin mielissäni ja jatkoin harjoitteluani päivittäin.

 

JATKUU


 

02.06.2015

Juha Kurvinen 

Ystäväni moottorisaha - tositarinoita leipätyöstä

Sivut 1-33